30. kesäkuuta 2013

Satu.

Susta tulee Ruusunen,
kaunein kukka laitumen.
Mä nukuin sata vuotta,
kaksi sataa.
Eikä kukaan tullut mua suudelmalla herättämään,
ei kukaan huomannut mun olevan kuin horteessa.

Ne ei ymmärrä mua.
Ei ymmärrä koska mä en puhu,
eikä ne kysy.
Ei ne tiedä millaisessa epäonnistuneessa sadussa mä elän.
Sadussa joka menee suoraan mappi Ö:hön.
Sadussa joka näyttää kauniilta,
petollisen täydelliseltä,
joka on rivouksia ja moskaa täynnä.

Mä katson yksin elokuvaa,
mustavalkoista,
unohdettua mykkäfilmiä.
Elokuvaa omasta elämästä.
Mä pelkäsin,
unohdin toiveet.
Minne katosi täydellinen elämä?
Jäi tilalle vain tyhjä ja pimeä.

Ettekö näe etten jaksa olla täydellinen?
Luhistun kuin korttitalo,
eikä kukaan kasaa minua enää uudelleen.
Me kerätään pisteitä läpi elämän,
koitetaan saada täydet,
eikä yhtään enempää.
Kuin tietokonepelissä me taistellaam vastaan hirviöitä.
Entä jos vastus on liian kova jos häviän?
Jos se on viimeinen elämäni,
enkä voi enää tallentaa ja aloittaa alusta?

Miten kukaan ei tajua,
tahdon ymmärtää.
Millaista on elää elämää,
joka on kuin epäonnisnutta satua,
miltein jäytävää.
Mä elän täydellistä elämää.
Täydellistä kiiltokuvaelämää.
Vailla hileitä, kukkia ja kauniita kuvia.
Elämää, jota kukaan muu ei voi ymmärtää.





2 kommenttia: