15. lokakuuta 2013

I've been thinking things

Miksi mä en vaan voi päästää irti? Miksi mä en voi jaksaa yrittää eteen päin? Miksi mun pitää löytää aina niit negatiivisia asioita joka helevetin asiasta? Miksi mun pitää olla sairas mileleltäni? Miksi mä aina päädyn satuttaan itteeni ja sitä kautta mulle tärkeitä immeisiä? Miksen mä vaan voi antaa kaiken jäädä taakse ja alottaa uuden elämän? Onko mun valitsema polku mulle aivan liian raskas? Oisko mun kuitenki pitäny valita se helpompi reitti? Mä oon taas vajoamas mun omaan kuoppaan. Vetäytymässä mun kuoren sisään. Oon väsyny. En jaksa kuunnella. Enkä ajatella. En tahdo olla koulussa. Tää kaikki vie multa hirveesti energiaa. Tarviin omaa tilaa. Edes vähäsen, jos vaan saan pyytää. Mulle tuottaa suuria ongelmia päästä aamulla ylös ja iltasin on vaikee nukahtaa. Mä tahtoisin pois, mut toisaalta haluun olla tääl. Oon saanu vihoin ittelleni vähä immeisii mun ympärille. Pelkään, että mä menetän neki, kuten kaikki muutki mun ympäriltä. Mullon vaan se ongelma, että mä en osaa puhua, jos mullon hätä. Oon yrittäny hyväksyy itteni, mut se tuottaa mulle ongelmia. Ehkä mä tarviin apuu, ehkä en tarvii. En haluis, että muut joutuis huolehtiin musta ihan turhaan, mut en mä sitä niilt varmaa voi kieltääkkään. Mistä tää kaikki nyt sitte oikee johtuu perimmiltään? Sitä en osaa sanoo. Ei kukaan osaa, ku en osaa enkä uskalla päästää ketään niin lähelle itteeni. En enää oikeen tiiä, että kenee mä voisin luottaa ja kehen en, ku mun luottamuksella on leikitelty liian monta kertaa. Ahistaa sillen olla näin hirveen monen immeisen ympäröimänä. Mua pelottaa, että oikeesti alan taas syrjäytyyn. Oon oikeesti taas jossain muualla henkisesti, ku täällä missä oon fyysisesti. Ehkä mun pitäs mennä pyytään ittelleni apuu. En vaa tiiä, että uskallanko, ku ei  mulle ainakaa oo ollu mittää apuu kallonkutistajist. Melkee tuntu, että ne vaa pahesi mun asioita. Äiti tietää mun asioist, ja koko mun perhe tietää. En mä pysty elään normaalisti, jos kaikki vaan kyttää mua. Se on ahistavaa. Melkeen kaikki tietää, että olin koulukiusattu. Melkee kaikki tietää, että oon masentunu ja viiltelen. Osa tietää, että mullon hirveesti ongelmii itteni kaas ja syömisen kaas muutenki. Harva tietää, että oon yrittäny itsemurhaa. Harva tietää, että mua on käytetty seksuaalisesti hyväks. Kenen puoleen mä nyt sitte kääntäsin pääni? Kuka ois kiinostunu kuuntelemaan mua? En mä oo yksin. Mä en vaan osaa kattoo tarpeeks hyvin mun ympärille. Varmaan tääl ois joitaki immeisii jotka ois oikeesti valmiit kuunteleen mua ja jotka oikeesti haluis auttaa mua. Oon padonnu mun oikeita tunteita niin hirveesti, että ne alkaa tuleen koko ajan pintaan. Ihan sama missä oon ja mitä teen. Mulla meinaa tulla oikeesti itku joka välissä, mut en mä voi itkee. En ainakaa nyt. Ehkä sitte joskus myöhemmi tai sitte ei enää koskaa. Haluisin vaan olla ihan hiljaa ja yksin. Tai ehkä jonkus seurassa, mut ilman sitä, että multa tultas kyseleen "Onko kaikki hyvin" tai "Ootko sä kunnossa" tai "Onko jotain sattunu". Mä oikeestaan pelkään, että joku kaunis päivä mä saan tästä kaikesta tarpeekseni ja sanon hyvästit tälle maailmalle. Joka päivä oisin valmis lähteen, mut mä yritän sinnitellä tääl tiettyjen immeisten takii, mut jos neki katoo mun elämäst yhtäkkii, nii mä katoon täst maailmast. En vaan jaksa enää yrittää...