7. joulukuuta 2013

I am swimming deep in the deepness...

Mullon niin hirveen paljon asioita mun pään sisäl täl hetkel, mut en vaan saa niit ulos sielt. Enkä oikeestaan haluis niitä tännekkään kertoilla, koska se ois aivan liian sekavaa. Toisaalta ehkä joku vois mua ymmärtääkki? Oonhan mä tänne kirjottanu jo vaikka mitä. Mut oon tällä hetkellä tunteitten vallassa. Haluisin vaan oksentaa. Oksentaa pahan olon pois mun sisältä. Haluaisin juosta kauas. Tai ehkä haluisin vaan mennä ulos juokseen. Juoksisin niin kauan, et oisin iha puhki. En enää jaksais ottaa askeltakaan. En jaksais kannatella mun kroppaa. Mun jalat ois heikot. Oon heikko. Oon mun tunteitten ja ajatusten vanki. Haluaisin niistä eroon. Haluaisin olla periaatteessa tunteeton, nii tää kaikki ois niin paljo helpompaa. Tosin sillon en vois rakastaa. Se ois tunteettomuuden hinta... Oisinko sille valmis, etten vois rakastaa? Ei, en ois. Se on totta, mut en vaan kestä tätä ahistuksen ja pelon määrää. Haluisin viiltää itteeni valkeessa huoneessa. Katella kuinka mun veri tulis ujosti siihen viillon reunamillle ja alkas valuun tasasena nauhana mun jalkaa pitkin siihe lattialle. Kattoo kuinka se kerääntyis pienist tipoist yhä suuremmaks lammikoks sitä mukaan, ku teen uusii ja yhä uusii viiltoi reiteeni. Istuisin siin veres ja miettisin, et miten oon joutunu siihe jamaan. Tulisin varmaa hulluks. Oon joskus miettiny, et mite mun kaverit jaksaa mua. Mä oon nii... teko pirtee. Mä yritän pakosta hymyillä ja olla sosiaalinen koulussa, saada pysyyn immeiset mun ympäril.. Vaikka oikeesti mun sisällä mä itken ja haluisin huutaa kaiken ulos, jotka oon mun sisäl pitäny. En oo iha kunnos. Tiedän sen ja haluisin, et mun kaveritki tietäis, mut en tiiä kuinka sit kertoisin siit. En vaan osaa kertoa niille. Oon pelkkä nolle, en mä osaa mitään.



2 kommenttia:

  1. mie samaistuin pikkasen...
    oon tosi huono neuvomaan/auttamaan muita mut siu kannattaa mennä psykiatrille puhumaan, mie oon käyny pari kertaa ja kylse auttaa, ainakii sen yhe päivän..
    mut mie olin räjähtää ku ajatukset vaan juos ja ne oli toinen toistaan sairaampia,vaikka on ne vähä vielkii.
    mie oon onnistunu luopuu viiltelystä,vaikka emmmie sitä kunnol ees alottanu se sattu liikaa ja tunsin itteni heikoks ku en voinu satuttaa itteeni mut nyt tajuun etse on väärin, vaikka usein tekiskii mieli viillellä.
    mut siu pitää puhua vaikka se ei paljo auttas,kuha ees pikkase:))siulla on vielä toivoo, et saa kadota sinne ajatusten kuplaan. et saa viillellä, mie tiiän et tiiät et se on väärin ja ehkä tiiän miksen teet mut siun on mahollista lopettaa:) mahollista alottaa uus elämä, alota se ennen ku on liian myöhästä
    voimia<3

    VastaaPoista
  2. päivittäisit jo

    VastaaPoista